Kulkuri

Jos elokuvataide on taiteista tärkein ja medioista mahtavin, ovatko jatko-osat sen mädännäisin ja tarpeettomin osa?

Alkavan kesän ja menneen kevään elokuvatarjontaa katsastaessa tulee harvinaisen selväksi se, että jatko-osien teko kannattaa, taloudellisesti. Kevään aikana olemme saaneet nähdä niin väsähtäneen, kolmannen Hämähäkkimiehen kuin Pirates of the Caribbeanin ja kesän aikana meille näyttäytyvät uusien jatko-osien kera niin Harry Potter, Shrek kuin Bruce Willisin ikuista krapulaa poteva John McClanekin Die Hard 4.0 –elokuvan myötä. Lisäksi tarjolla on tarpeetonta uudelleenlämmittelykauhua The Hills Have Eyes II, tähtikaartilla turboahdettu Ocean’s 13 sekä sarjakuvafilmatiointi Fantastic Four: Hopeasurffari.

Tuotantoyhtiöille ja ahnaille tuottajille jatko-osat merkitsevät tunnetun franchisen hyödyntämistä yhä uudelleen ja uudelleen. Oheistuotteet menevät hyvin kaupaksi ja jos elokuviin saadaan edellisten osien näyttelijäkaartia, on menestys taattu. Juonesta ja tarinankulustahan voidaan hyvinkin joustaa, se kun ei tuottajamogulien mielestä niinkään edistä tuotteen taloudellista menekkiä.

Onko laadukkaan jatko-osan tekeminen edes mahdollista?

Elävän kuvan historiaa tarkastellessa päätyy nopeasti havaintoon, että jatko-osat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta monta porrasta heikompia kuin edeltäjänsä. Nämä poikkeukset ovat nopeasti lueteltu, joista merkittävimpänä Irvin Kershnerin ohjaama Imperiumin vastaisku (1980) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä 2 (1974).

Toisaalta, onko Imperiumin vastaisku edes oikeaoppisen laskentatavan mukaan jatko-osa, sillä sehän on osa Luukkaan evankeliumia. Vielä harvemmin kolmas osa on ollut sarjan parhain, mutta tällaisen ääriharvinaisen esimerkin rohkenen maailmaan ilmaista, David Fincherin Alien ³ (1992) on sarjansa paras elokuva. Hyväksyn kyllä myös eriävät mielipiteet.

Häpeällisen huonoja jatko-osia elokuvamaailma on täynnä. Nämä elokuvat ovat juuri sellaista tolkuttoman laskelmoitua viihderoskaa, jota tehdään vain koska herra Tuottajan silmät verestävät ainoastaan rahan ja markkinatalouden hallinnan himosta. Tuottajaguru Jerry Bruckheimer tai häntä epätoivoisesti jäljittelevä Markus Selin eivät koskaan ole olleet kiinnostuneita elokuvasta taiteenlajina, vaan popcornin käryisenä filmirullana. Usein käy myös niin, että jatko-osia katsomaan menevien ihmistenkin tarkoituksena on unohtaa elokuvan näkeminen viimeistään siinä vaiheessa, kun elokuvateatterin ulko-ovi sulkeutuu.

Vaihtoehtoja tv:n elokuvatarjonnasta

Jos kesän elokuvatarjonta vieroksuttaa jatko-osien tulvalla, voi aina kääntyä Yle Teeman laadukkaan ja sivistävän elokuvatarjonnan pariin. Ainoa järjellinen digikanava© esittää koko kesän hyvin toimitettuja teemakatsauksia mm. suomalaisen näytelmäelokuvan vuosisadan mittaiselta taipaleelta.

Sen lisäksi Kino Klassikko –sarjassa nähdään todellisia elokuvasivistyksen peruspalikoita Chaplinista Hitchcockiin, Kino Kyöpeli tarjoaa tyylikästä kulttikauhua ja jännitystä perjantai-illassa ja Kino Into esittelee harvemmin nähtyä eksploitaatioelokuvaa Euroopasta ja Aasiasta. Yle Teeman elokuvatarjonta on suomalaisittain hämmentävän monipuolinen ja laaja-alainen. Toivoa sopii, että kanavan profiili pysyy yhtä korkealla myös varsinaisen digiajan alkaessa.