Kulkuri

Ihmiset ovat samanlaisia. Virheitä etsitään kaikkialta muualta paitsi itsestä, eikä vastuuta tahdota ottaa. Ja niin kuin se ei riittäisi; useimmat lähtevät mieluummin rankaisemaan virheestä kuin korjaamaan sitä.

Ilmastonmuutos on hauska asia. Itse ilmiössä ei juuri naurata muu kuin se, että pääsen nauttimaan kevätauringosta muutamaa kuukautta edellistä aiemmin, mutta sitäkin huvittavampaa on seurata ihmisten mielipiteitä asian tiimoilta.

Kun Erkki Perusjantterilta kysytään, mitä mieltä tämä on asioiden tämänhetkisestä tilasta, niin vastaus käsittelee sitä, kuinka eri maiden hallitusten pitäisi alkaa toimenpiteisiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tavallista yhteiskuntavalveutuneempi Erkki jatkaa krokotiilinkyyneleiden vuodatustaan mahdollisesti tarinalla siitä, kuinka väärin on, etteivät tietyt maat ole ratifioineet Kioton ilmastosopimusta ja ihmettelee vasemmistolaiseen tapaan miksi Suomi ei lopeta heti alkuunsa sähkön tuottamista fossiilisilla polttoaineilla ja siirry bioenergian käyttöön. Erkin postulaatti on, että ilmastonmuutoksen takaa löytyy –  ilman muuta – hallituksen edesvastuuton toiminta.

Kun toimittaja lopulta kysyy Erkiltä, pitäisikö hänen mielestään polttoaineveroa korottaa, menee tämä kuolemanvakavaksi, puree hammastaan ja puristaa kätensä nyrkkiin. “Perkele, kai minulla on ihmisenä oikeus ajaa autoa! Mitkään oikeistolaiset porvarisaastat eivät minulta sitä oikeutta pois ota”, tokaisee Erkki, karauttaen karkuun uljaalla maantiekiiturillaan.

Samaan aikaan arkadianmäkeläiset mietiskelevät, pitäisiköhän polttoaineveroja kuitenkin korottaa, tai edes pistää Helsingin keskustaan ruuhkavero. Tietenkin asia on sen verran tulenarka, että siitä tehdään retorinen kysymys kansalle.

Kaikkitietävä, valveutunut kansa ei tosin ymmärrä kysymyksen johdattelevaa sävyä. Täten Erkki ja hänen kaverinsa päättävät jatkaa autoilua entiseen malliin. Hetken aikaa mäellä ihmetellään miksi kansan suunnalta tuli tällainen päätös, mutta kohta jo kuitenkin taputellaan toisia selkään onnistuneesta vastuun väistämisestä. Niin on eduskunta jälleen nöyrtynyt kuin vastuullisen orjan kuuluukin hedonistisen isäntänsä edessä. Kukapa nyt tahtoisi olla yhtä suosittu kuin hammaslääkäri?

Kun syytösten mittasuhteet kasvavat maantieteelliselle, sosiaaliselle tai kansalliselle tasolle, jossa syytösten kohteena eivät olekaan individuaalit, vaan maat, sosiaaliset ryhmittymät tai kansat, alkaa muodostua kollektiiveja ja katsantokanta muuttuu. Aletaan nähdä, että eihän tämä meidän hallituksemme olekaan niin paha. Entisistä vihamiehistä tulee kavereita ja kaikki erimielisyydet unohdetaan, koska on olemassa joku vieläkin pahempi. Ja perkele; onneksi niin on, sillä muutenhan me joutuisimme ottamaan kaiken vastuun!

Samanlainen kehitys jatkuu tietenkin muillakin politiikan haaroilla, olipa kyse millaisista mittasuhteista hyvänsä. Syytökset lentelevät ympäriinsä kuin mannertenväliset ohjukset, suorasti ja epäsuorasti. Eurooppalaiset kansat syyttävät afrikkalaisia kansoja antamiensa tukien väärinkäytöstä ja afrikkalaiset syyttävät eurooppalaisia kolonialismin tuomasta kurjuudesta. Yhdysvaltalaiset syyttävät Lähi-itää terrorismista ja sama toisinpäin. Silti samaan aikaan kaikki osapuolet ampuvat itseään jalkaan, valitsin sarjatulella. Mitään toisen tekemää palvelusta ei muistella, eikä liiemmin omia virheitä. Mitään ei tehdä virheiden korjaamiseksi, sillä päättäjät ovat yhtä avuttomia tekemään vahvoja ja humaaneja päätöksiä kuin pikkulapset. Yleinen katsantokanta niin yksilöllisellä kuin kansallisellakin tasolla on, että minä muutan tapojani vasta sitten kun nuo toiset ovat muuttaneet omiansa. Yritä siinä sitten leikkiä aikuista.

Kyllä neljänkymmenen vuoden päästä naurattaa, kun tuleva sukupolvi syyttelee meitä.

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton huolestunut kansalainen, joka pitää virheiden löytämisestä kanssaeläjistään.